Tiedettä ja Tekijöitä

KYSin tutkijat kertovat kuinka tieteestä tehdään terveyttä. Blogi-kirjoitusten kohderyhmänä ovat kansalaiset, potilaat ja päättäjät, jotka ovat kiinnostuneita terveydestä ja tieteellisestä tutkimuksesta.

Blogisarja, osa 4/4: Entäs hei ne juhlat?

 

Kirjoittajana Milja Ranta. Milja toimii KYSin akuutti- ja päivystysosastojen osastonhoitajana. Blogisarjassa Milja kertoo väitöskirjatyöstään ja mitä sen tekeminen tarkoittaa hänen arjessaan.

Blogin tässä vaiheessa olen jälleen hiomassa yhtä tekstiä valmiiksi ja tekemässä tilastollista analyysiä toista artikkelia varten keskellä synkintä marraskuuta. Tutkimusvapaani alkaa olla puolessa välissä ja töihin paluu häämöttämää. Tällä kertaa kirjoitan artikkelia englanniksi. Olen joutunut vielä kerran nöyrästi toteamaan, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Englannin kirjoittamista ja kielioppia on tullut kerrattua tänä syksynä akateemisen kirjoittamisen englanninkielisellä kurssilla. Olen kurssin myötä myös hämmästyneenä todennut, että artikkelin kirjoittaminenhan on ihan opeteltavissa/opetettavissa oleva juttu. Strukturoidumpaa tapaa kirjoittaa ei olekaan, mutta minulla oli struktuuri pahasti hukassa viime syksynä ryhtyessäni toimeen. Kasvukivut ja ohjaajieni harmaat hiukset ensimmäisen artikkelini suhteen, olisivat olleet hiukan vähäisemmät, jos olisin kyseisen kurssin suorittanut aiemmin.

Blogin kirjoittaminen tutkimuksen tekemisestä on ollut omanlainen oppimisprosessinsa. Miten kirjoittaa aiheesta, jossa ei tapahdu kovin raflaavia asioita, ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kuitenkin, kun innostus ja onnistuminen valtaavat hetkittäin, niin onnentunne on todella syvä ja ainutlaatuinen. Yhtäkkiä ei ole aikaa ja keskittyminen tapahtuu aivan omassa kuplassaan. Flow-tunnetta itselle jonkin mielenkiintoisen asian äärellä on vaikea kuvailla, se pitää kokea. Toivonkin, että blogini on jollekin avannut portin uskallukselle, uskallukselle heittäytyä tekemään asioita, joille juuri nyt ei olisi elämässä tilaa ja aikaa. Uskallukselle uskoa, että juuri oma vahva innostuksesi jostain asiasta kantaa läpi harmaan arjen. Uskallusta ajatella, että jos joku muukin siihen pystyy, niin pystyn myös minä. Tutkimuksen teko on lujatahtoisen ihmisen tehtävissä oleva juttu. Minulle eräs tärkeä ihminen sanoi joskus ”se vaatii enemmän istumalihaksia, kuin päätä”.

Yhtä kaikki, ulkopuolelta tarkasteltuna tutkimuksen tekeminen on taatusti tylsää. Aina vaihe näyttää samalta. Jotain tekstiä hiotaan jonnekin lähteväksi ja valmista ei meinaa tulla millään. Kyselyitä ”etkö sinä jo pian väittele?” alkaa esiintyä yhä enenevässä määrin. Rohkeimmat ovat kysyneet juhlapaikasta. Niiden osalta olen yrittänyt pitää vain pään kylmänä ja rauhoitella itseäni. Moni tutkimusta päätyönään tekevä ihminen käyttää väitöskirjaansa n. viisi vuotta. Saati sitten työelämässä oleva äiti-ihminen. Olen myös pohtinut paljon, että entäs sitten. Mitä tapahtuu, kun valmistun joskus. Voi olla hyvällä tuurilla, että työtehtävät voivat laajentua… ym mutta entä sitten? Hetken päästä se on sitä arkea. Olen jo hiukan pelonsekaisin tuntein ajatellut, että en halua luopua tutkijan vapaudesta, en halua luopua tunteesta, että tavoittelen jotain, asiat menevät eteenpäin. Aina voi toki ryhtyä tekemään jatkotutkimusta, mutta haluanko sitäkään silloin? Toisaalta näihin kysymyksiin ei liene tarvitse vastata juuri nyt. Matkaa on vielä jäljellä, pitää vain muistaa hetkittäin myös nauttia matkasta.

Mukavaa tulevaa Joulunaikaa kaikille!

-Milja-

Blogisarja, osa 3: Pitkät tunnit päivystyksissä

 

Kirjoittajana Milja Ranta. Milja toimii KYSin akuutti- ja päivystysosastojen osastonhoitajana. Blogisarjassa Milja kertoo väitöskirjatyöstään ja mitä sen tekeminen tarkoittaa hänen arjessaan.

Tutkimuslupien ja eettisen toimikunnan puollon ollessa kunnossa pääsin vihdoin käärimään hihat ylös. Ensiksi vuorossa oli henkilöstöosuus. Kävin esittelemässä tutkimustani eri ammattiryhmille kummassakin organisaatiossa. Esittelyn jälkeen lähetin henkilöstölle kyselyt ja kyselyn jälkeen muistutuksen ja pariin kertaan uusintakyselyn. Sähköisiin kyselyihin vastaamaan motivoiminen osoittautui yllättävän haastavaksi ja jälkiviisaana osaisin varmasti nyt panostaa enemmän informaatioon yksiköissä. Minä olin itse odottanut kovasti potilasaineiston keräämisen aloittamista. Olin päättänyt, että teen haastattelut itse, koska halusin olla varma, että ne toteutetaan samalla tavalla ja haastattelija osaa sekä käyttää mittaria, että kohdata iäkkäitä ja joskus varsin huonokuntoisia potilaita, eikä säikähdä vähästä. Sairaanhoitajataustasta oli hyötyä useammankin kerran. Haastatteluajankohdat olivat pääasiassa ilta- ja viikonloppuaikoja, koska silloin oli kaikkein helpointa saada tutkimuksen sisäänottokriteerit täyttäviä potilaita. Hyvin pian opin tunnistamaan haastateltaviksi soveltuvat potilaat jo pienen juttelun jälkeen ja myös kummankin päivystyksen henkilökunta auttoi minua etsimään tutkimukseen soveltuvia potilaita. Kahteensataan potilaaseen mahtuu monta tarinaa, vaikka yritinkin pitäytyä tiukasti strukturoidussa haastattelussa. Kohtasin uskomattoman virkeitä iäkkäitä ihmisiä ja sain kaupanpäälliseksi monenlaista elämänviisautta. Mutta kohtasin myös surua, luopumista ja väsymistä. Kaiken kaikkiaan erittäin antoisa vaihe tutkimuksessa. Aineiston keruu ihmisiä kohtaamalla on tutkijallekin aivan erilainen kokemus kuin vaikka laboratorio näytteiden- tai sähköisellä kyselyllä kerätyn aineiston analysointi.

Kun lopulta aineisto oli kasassa, tuntui se kuin minulla olisi kasa epämääräisen kiemuroita porkkanoita. Olin itse muokannut maan, kylvänyt porkkanat, huolehtinut niistä ja lopulta kerännyt sadon. Nyt vain pitäisi pohtia mitä lähden hiukan epämääräisistä porkkanoistani sitten tekemään. Yhtä kaikki olin hurjan ylpeä ”porkkanoistani”, kun niitä taulukossa katselin ja ensimmäistä kertaa SPSS-ohjelmassa pyörittelin. Nehän näyttivät ihan oikeasti analysoitavalta tutkimusaineistolta.

Syksyllä 2018 jäin ensimmäistä kertaa oikealle tutkimusvapaalle kahdeksi kuukaudeksi. Olin saanut apurahan, joka mahdollisti sen. Kaksi kuukautta tuntui ensin ruhtinaalliselta ajalta. Kuvittelin ehtiväni tehdä aivan uskomattoman määrän asioita siinä ajassa. Olin ottanut myös opintoihin liittyviä kursseja samalle ajalle, kun aloittelin aineiston analysointia ja ensimmäisen artikkelin kirjoittamista. Hyvin pian huomasin, että aika tulee loppumaan hetkessä kesken. Kaikkeen ei vaan yksinkertaisesti riittänyt aikaa, vaikka yritinkin jatkaa työpäiviä ja työskentelin lyhyitä päiviä osittain myös viikonloppuisin. Jossain vaiheessa jouduin käymään itseni kanssa pikaisen työhyvinvointineuvottelun, että myös vapaapäiviä tarvitaan. Onneksi muu elämä pakotti minut ajattelemaan ja keskittymään välillä muuhunkin. Aineiston analysoinnin osalta tunsin olevani jälleen aivan lähtöviivalla. Mitä tilastollisia testejä aineistolleni tekisin? Mitä sillä olisi tehtävissä ja mihin se taipuisi? Jouduin kertaamaan ja opiskelemaan uudestaan tilastollisia menetelmiä, joita en ollut enää ajatellut tarvitsevani. Siihen tuntui tuhrautuvan uskomattoman paljon kallista tutkimusvapaata, mutta asia oli vain hyväksyttävä ja testit kerrattava.

Kun vihdoin pääsin oikeasti kirjoittamaan aiheesta, oli se aluksi hämmentävää. Tieteellisen artikkelin kirjoittaminen on aivan oma lajinsa ja se ei tuntunut ollenkaan helpommalta, vaikka olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Yhtäkkiä käytössä oli vain tiukka sanamäärä ja tekstillä tiukka struktuuri. Lavertelu karsittiin tekstistäni äkkiä ja vain ydin jäi jäljelle. Olisi ihana todeta, että kirjoittaminen eteni alkuvaikeuksien jälkeen kuin Srömsössä ja pian artikkeli hyväksyttiinkin julkaistavaksi. Mutta oppirahat on pitänyt kyseisessäkin tutkimuksen vaiheessa maksaa. Vaatii luottoa itseensä ja myös ryhmältä luottoa minuun, kun artikkeli palautui ensimmäisestä lehdestä takaisin monen kuukauden työn jälkeen. Tuntui suorastaan huijaukselta kuulla saman prosessin läpikäyneiltä ihmisiltä, että sehän on aivan tavallista, kuuluu asiaan. Jupisin mielessäni, että minullekin olisi voinut joku mainita asiasta, niin pettymys ei olisi ollut niin suuri. Luultavasti joku oli maininnutkin, mutta en silloin vielä ymmärtänyt sitä tunnetasolla. Mutta yhtä kaikki, jouduin jälleen kerran toteamaan, että väitöskirja on opinnäytetyö ja oppimisprosessi. Se on koulu tutkimuksen tekoon ja sen jokainen vaihe pitää vain käydä läpi. Näillä ajatuksilla jäin kolmannelle tutkimusvapaalleni tänä syksynä ja jälleen kerran käärin hihat.

-Milja-

 

 

Blogisarja, osa 2: Tästähän työ oikeastaan vasta alkoikin

Kirjoittajana Milja Ranta. Milja toimii KYSin akuutti- ja päivystysosastojen osastonhoitajana. Blogisarjassa Milja kertoo väitöskirjatyöstään ja mitä sen tekeminen tarkoittaa hänen arjessaan.

Tutkimuksen alkuvaiheessa, kun hahmottelin tutkimussuunnitelmaa, piti aiheeni ikään kuin markkinoida ohjaajilleni. Ensin nöyrästi palasin hattu kourassa laitokselle viiden vuoden tauon jälkeen, ja kyselin, että josko graduni ohjaaja vielä suostuisi olemaan pääohjaajani väitöskirjassani. Muistan ajatelleeni, että routa porsaan kotiin ajaa…Halusin kuitenkin tutkimukselleni monitieteisen ohjaajaporukan ja ilmiönä iäkkäitä potilaita ymmärtää parhaiten geriatri. Siksi olin seuraavaksi geriatriin yhteydessä. Lopulta ohjaajatiimini liittyi vielä toinenkin myös graduani ohjannut henkilö. Näin oli viisas professorikolmikko valikoitunut taustatuekseni.

Kateeksi ei käy heidän roolinsa talven 2015 kevään 2016 aikana. Olin työelämässä tainnut unohtaa tieteellisen kirjoittamisen perussäännöt tai ne olivat ainakin pahasti ruosteessa, olin usein kiireinen ja stressaantunut työelämästä ja halusin pikaisesti yhdellä tutkimuksella pelastaa koko maailman tai ainakin Suomen vanhustenhuollon. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli rajata, rajata ja rajata aihettani. Yhteen tutkimussuunnitelmaan ei loputtomasti mahdu. Kerta toisensa jälkeen suunnitelmaani hiottiin ja se ikään kuin paseerattiin valtavasta innostusmassasta tarkaksi ja yksityiskohtaiseksi. Sillä sitten hain jatko-opinto oikeutta keväällä 2016 ja sain sen maaliskuussa. Loppu kevään ja kesän aihe sai muhia mielessäni.

Syksyllä aloitin varsinaiset tohtoriopintoihin kuuluvat opinnot. Meidän tieteenalalla siihen kuuluu alkuun erilaisia seminaareja, joissa esitellään omaa tutkimusaihetta ryhmälle. Taas kerran tutkimustani ruodittiin useassa yhteydessä porukalla ja eri tieteenalojen edustajien läsnä ollessa. Sain paljon hyviä vinkkejä ja ideoita aiheeseen liittyen kokeneemmilta tutkijakollegoilta. Minkälainen asetelma on realistinen toteuttaa, mistä mahdollisesti löytyy jo tietoa. Konsensuksena voin todeta, että aihe todettiin mielenkiintoiseksi ja siitä oli hyvä lähteä eteenpäin.

Syksyn 2016 ja kevään 2017 valmistelin eettisen toimikunnan lausuntohakemusta ja kahden organisaation lupahakemusta. Koska tutkimuksessani olisi mukana myös oikeita potilaita, niin tutkimukselle piti olla luvat kunnossa. Organisaatiolupa ja eettisen toimikunnan puolto ovat edellytyksenä sille, että voisin haastatella iäkkäitä potilaita päivystystilanteessa. Suuruudenhulluna (?) olin päättänyt, että haastattelisin kahtasataa yli 75-vuotiasta potilasta, jotka ovat olleet päivystyksessä vähintään kaksi tuntia sekä heidän hoitoonsa jollain lailla osallistuvaa henkilökuntaa. Henkilökunnan kyselyyn valikoitui menetelmäksi sähköinen kysely. Iäkkäiden potilaiden tiedän vastaavan nihkeästi sähköisiin kyselyihin ja siksi olin päättänyt jalkautua kahteen päivystykseen.

Mutta ensin piti saada tutkimukselle eettisen toimikunnan puolto ennen kuin voisin edes kysellä organisaatiolupia. Tutkimussuunnitelmaa alettiin työstämään uudelleen. Se ei ollut kevyt prosessi, joka ikinen asia piti perustella kunnolla ja kieliasu hioa moitteettomaksi. Mutta sen jälkeen tiesin myös itse pilkuntarkasti mitä aion tutkia, missä ja miten. Se oli arvokas työvaihe näin jälkikäteen ajatellen. Siitä opin sen, että tutkija, jonka suunnitelma on monimutkainen ja epäselvä, ei todennäköisesti itsekään täysin tiedä mitä aikoo tutkia.

Saman prosessin läpikäyneet kollegat valistivat, että hakemus palautuu yleensä eettiseltä toimikunnalta useamman kerran ja sitä täydennetään ja täydennetään. Siihen varautuneena sitten palautin hakemuksen ja siihen kuuluvat seitsemän erilaista muuta selostetta. Hämmästykseni oli siksi suuri, kun noin kuukauden päästä sain viestin, että Itä-Suomen yliopiston eettinen toimikunta kiittää erinomaisesti laaditusta tutkimussuunnitelmasta ja toivottaa onnea tutkimukselleni. Harvoin olen onnesta kiljuen hyppinyt, mutta tuon hetken onnentunteen tulen aina muistamaan. Ajankohta oli kevät 2017. Anoin puoltavan vastauksen saatuani myös organisaatioluvat ennen kesää. Taas huokaisin loppukevään ja kesän. Annoin aiheen pysyä mielessä ja selkiytyä itsellenikin.

-Milja-

Blogisarja alkaa: Tutkimuksen tekoa työn ohessa

 

Kirjoittajana Milja Ranta. Milja toimii KYSin akuutti- ja päivystysosastojen osastonhoitajana. Blogisarjassa Milja kertoo väitöskirjatyöstään ja mitä sen tekeminen tarkoittaa hänen arjessaan.

 

Osa 1: Miten oikein päädyin mukaan moiseen touhuun?

Olen pian 46-vuotias sangen tavallinen perheenäiti, joka yrittää selvitä kiireisen arjen haasteista. Työpäivät täyttyvät henkilöstöhallinnollisista asioista Kysissä ja illat lasten- ja omista harrastuksista. Kotityöt ja koirat vievät usein kaiken jäljelle jääneen energian. Miten tähän yhtälöön sitten mahtuu tutkimuksen tekeminen? Se mahtuu suunnitellusti ja aikataulutetusti. Minä en ole öisin kirjoittaja, kuten jotkut kunnioitettavat kollegat tuntuvat olevan. Minä vaadin jaksaakseni pitkät ja säännölliset unet, säännöllistä ulkoilua ja ruokaa. Minä varaan kalenterista aikaa kirjoittamiselle ja sitten pyhitän sen sille. Olen nyt myös ollut erilaisilla tutkimusvapaa pätkillä poissa leipätyöstäni ja silloin teen aivan normaalin työpäivän tutkimuksen parissa. Jännittävää eikö totta…

Olen taustaltani pitkän linjan terveydenhuollon ammattilainen. Lukion jälkeen olen opiskellut ensin lähihoitajaksi, sitten sairaanhoitajaksi, terveystieteiden maisteriksi. Olen aina malttanut olla hetken työelämässä valmistumiseni jälkeen, kunnes on taas herännyt palo laajentaa omaa osaamista, oppia uusia asioita ja päästä eteenpäin (taaksepäin tai johonkin suuntaan). Minne, sitä en vielä tiedä. Sairaanhoitajaopintojen aikana suoritin avoimessa yliopistossa hoitotieteen opintoja samanaikaisesti. Muistan silloisen Kuopion yliopiston käytävillä ajatelleeni, että minua ette ulos saa täältä ilman hattua. Muutama vuosi (v.2000) on vierähtänyt noista ajatuksista, mutta sitä kohden. Sairaanhoitajaopintojen ja työelämäpätkän jälkeen ei hoitotiede tuntunut enää ihan omalta tieteenalalta ja siksi hain lukemaan terveyshallintotiedettä ja pääsin. Opinnot tein reippaasti neljässä vuodessa työn ohessa, pienten lasten äitinä ja kuinka yllättävää, en muista kyseisistä vuosista juuri mitään. Valmistuin terveystieteiden maisteriksi vuonna 2011. Tarkoituksena oli jatkaa väitöskirjan parissa heti valmistumisen jälkeen, mutta työelämän imu ja kuopus tulivat väliin. Syksyllä 2015 alkoi jälleen tuntumaan, että veri vetää uudestaan opintojen pariin. Talven työstin tutkimussuunnitelmaani ja jatko-opinto oikeuden sain keväällä 2016. Kaksi vuotta tein opintoja töiden ohella ja ensimmäisen pidemmän tutkimusvapaan pidin syksyllä 2018. Silloin vasta oivalsin mitä luova kirjoittaminen voi parhaimmillaan olla.

Olen paljon pohtinut mistä minuun on iskostunut ajatus tutkimuksen teosta ja ylipäätänsä väitöskirjasta. Helppo vastaus olisi todeta, että kotoa. Katsoinhan lapsesta lähtien tutkijaisäni rimpuilua apurahojen kanssa. Se ei totisesti ollut tasaista ja tylsää virkamiehen elämää. Hän rakasti sitä, että eli vapaata tutkijan elämää. Olen seurannut myös läheltä siskoni taivalta tutkijana, elänyt hengessä mukana ilot ja surut, voimatta kuitenkaan oikeasti silloin vielä ymmärtää mistä oli kyse (nyt osittain oivallan). Myös kaveripiirissäni on monta ihmistä, jotka ovat käyneet saman taipaleen läpi. Heidän kokemuksiinsa en aiemmin osannut samaistua kuin huikaisevaan iloon karonkkailtana. Ei niistä kokemuksista paljon puhuta ja ei vastapuoli luultavasti ymmärtäisi kokemusta, vaikka joku kertoisikin.

Entä mitä sitten ”tutkin” eli mistä niinä pitkinä tunteina kirjoitan ja mitä tutkiminen yhteiskuntatieteiden puolella on. Se ei ole samalla tavalla mittaamista, sokkoutettuja koe-kontrolliasetelma tutkimusta kuin se perinteisesti on luonnontieteiden puolella. Se on aikaisempaan kirjallisuuteen perehtymistä, oman tutkimusongelman rakentamista ja vastauksen etsimistä siihen, lopulta ehkä jonkun päätelmän tekemistä. Minun eräs kantava ajatukseni oli syksyllä 2015, että haluan tutkimukseni jotenkin koskettavan myös reaalimaailmaa, ihan pelkkään teoreettiseen käsitteen tarkasteluun minusta ei olisi, hattua nostan kanssasisarilleni, jotka siihen pystyvät. Minä olen enemmän toiminnan ihminen ja toivon, että tutkimukseni tuloksena olisi lopulta joitain ”konkreettista”. Olen työelämässä operoinut monella saralla iäkkäiden potilaiden kanssa ja siksi he valikoituivat myös tutkimukseni kohteeksi. Olen myös paljon pohtinut heidän hoitamistaan, henkilökunnan osaamista ja asenteita heitä kohtaan. Bingo. Niitä asioita päätin lähteä tutkimaan. Mahtaisiko henkilökunnan osaamisella ja asenteella olla yhteys iäkkäiden potilaiden kokemuksiin saamastaan hoidosta.

-Milja-

Otsalohkodementian tutkimus vähentää inhimillistä kärsimystä ja tuo kustannussäästöjä

Professori Anne Remeksen ja lääketieteen tohtori Eino Solje johtama otsalohkodementian tutkimusryhmä on keskittynyt taudin mekanismien ja perimän tutkimiseen sekä varhaisen diagnostiikan kehittämiseen.

Otsalohkodementia on työikäisten toiseksi yleisin muistisairaus. Sen arvioidaan aiheuttavan n. 10 % kaikista muistisairauksista. Tauti poikkeaa muista muistisairauksista, sillä varsinaisten muistioireiden sijaan oireista korostuvat persoonallisuuden ja käytöksen muutokset. Potilailla voi ilmetä holtitonta rahankäyttöä, apatiaa, impulsiivisuutta ja estottomuutta.

Tällä hetkellä taudin havaitsemiseen ei ole riittävän herkkää ja tarkkaa menetelmää. Monissa tapauksissa vasta seuranta ja oireiden kehittyminen paljastaa taudin. Aiemman tutkimuksemme mukaan merkittävä osa otsalohkodementiaa sairastavista potilaista onkin psykiatrisissa tutkimuksissa useita vuosia ennen otsalohkodementian tunnistamista.

Pyrimme tutkimuksessamme löytämään verestä tai aivoselkäydinnesteestä määritettäviä merkkiaineita (biomarkkereita), joilla diagnostiikkaa voitaisiin tarkentaa ja nopeuttaa. Lisäksi tutkimme kuvantamismenetelmiä osana tehokkaampaa diagnostiikkaa. Varhainen diagnostiikka on tärkeää myös tulevaisuuden taudinkulkuun vaikuttavia hoitoja silmällä pitäen, sillä hoidot tulisi pystyä aloittamaan mahdollisimman varhaisessa taudin vaiheessa, kun aivoston rappeutuminen on vielä vähäistä ja potilaan toimintakyky on hyvä. Varhainen diagnostiikka on myös inhimillistä; sairauden tunnistamisella vähennetään omaisten ja potilaan kokemaa hämmennystä saamalla selitys potilaan muuttuneelle käytökselle. Lisäksi on selvää, että nopeampi ja tehokkaampi diagnostiikka vähentää terveydenhuollon kuluja diagnostisten polkujen lyhentyessä.

2nd FinFTD-symposium kokoaa Euroopan parhaita otsalohkodementian tutkijoita Kuopioon syyskuussa löytämään uusia ratkaisuja otsalohkodementian nujertamiseksi (http://www.uef.fi/en/web/finftd/symposium).

Lue lisää tutkimusryhmästämme: http://www.uef.fi/web/neuro/ftd-group

 

Eino Solje

 

 

— 5 Merkintöjä per sivu
Näytetään tulokset 1 - 5 / 11