Tiedettä ja Tekijöitä

KYSin tutkijat kertovat kuinka tieteestä tehdään terveyttä. Blogi-kirjoitusten kohderyhmänä ovat kansalaiset, potilaat ja päättäjät, jotka ovat kiinnostuneita terveydestä ja tieteellisestä tutkimuksesta.

Takaisin

Blogisarja, osa 4/4: Entäs hei ne juhlat?

 

Kirjoittajana Milja Ranta. Milja toimii KYSin akuutti- ja päivystysosastojen osastonhoitajana. Blogisarjassa Milja kertoo väitöskirjatyöstään ja mitä sen tekeminen tarkoittaa hänen arjessaan.

Blogin tässä vaiheessa olen jälleen hiomassa yhtä tekstiä valmiiksi ja tekemässä tilastollista analyysiä toista artikkelia varten keskellä synkintä marraskuuta. Tutkimusvapaani alkaa olla puolessa välissä ja töihin paluu häämöttämää. Tällä kertaa kirjoitan artikkelia englanniksi. Olen joutunut vielä kerran nöyrästi toteamaan, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Englannin kirjoittamista ja kielioppia on tullut kerrattua tänä syksynä akateemisen kirjoittamisen englanninkielisellä kurssilla. Olen kurssin myötä myös hämmästyneenä todennut, että artikkelin kirjoittaminenhan on ihan opeteltavissa/opetettavissa oleva juttu. Strukturoidumpaa tapaa kirjoittaa ei olekaan, mutta minulla oli struktuuri pahasti hukassa viime syksynä ryhtyessäni toimeen. Kasvukivut ja ohjaajieni harmaat hiukset ensimmäisen artikkelini suhteen, olisivat olleet hiukan vähäisemmät, jos olisin kyseisen kurssin suorittanut aiemmin.

Blogin kirjoittaminen tutkimuksen tekemisestä on ollut omanlainen oppimisprosessinsa. Miten kirjoittaa aiheesta, jossa ei tapahdu kovin raflaavia asioita, ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kuitenkin, kun innostus ja onnistuminen valtaavat hetkittäin, niin onnentunne on todella syvä ja ainutlaatuinen. Yhtäkkiä ei ole aikaa ja keskittyminen tapahtuu aivan omassa kuplassaan. Flow-tunnetta itselle jonkin mielenkiintoisen asian äärellä on vaikea kuvailla, se pitää kokea. Toivonkin, että blogini on jollekin avannut portin uskallukselle, uskallukselle heittäytyä tekemään asioita, joille juuri nyt ei olisi elämässä tilaa ja aikaa. Uskallukselle uskoa, että juuri oma vahva innostuksesi jostain asiasta kantaa läpi harmaan arjen. Uskallusta ajatella, että jos joku muukin siihen pystyy, niin pystyn myös minä. Tutkimuksen teko on lujatahtoisen ihmisen tehtävissä oleva juttu. Minulle eräs tärkeä ihminen sanoi joskus ”se vaatii enemmän istumalihaksia, kuin päätä”.

Yhtä kaikki, ulkopuolelta tarkasteltuna tutkimuksen tekeminen on taatusti tylsää. Aina vaihe näyttää samalta. Jotain tekstiä hiotaan jonnekin lähteväksi ja valmista ei meinaa tulla millään. Kyselyitä ”etkö sinä jo pian väittele?” alkaa esiintyä yhä enenevässä määrin. Rohkeimmat ovat kysyneet juhlapaikasta. Niiden osalta olen yrittänyt pitää vain pään kylmänä ja rauhoitella itseäni. Moni tutkimusta päätyönään tekevä ihminen käyttää väitöskirjaansa n. viisi vuotta. Saati sitten työelämässä oleva äiti-ihminen. Olen myös pohtinut paljon, että entäs sitten. Mitä tapahtuu, kun valmistun joskus. Voi olla hyvällä tuurilla, että työtehtävät voivat laajentua… ym mutta entä sitten? Hetken päästä se on sitä arkea. Olen jo hiukan pelonsekaisin tuntein ajatellut, että en halua luopua tutkijan vapaudesta, en halua luopua tunteesta, että tavoittelen jotain, asiat menevät eteenpäin. Aina voi toki ryhtyä tekemään jatkotutkimusta, mutta haluanko sitäkään silloin? Toisaalta näihin kysymyksiin ei liene tarvitse vastata juuri nyt. Matkaa on vielä jäljellä, pitää vain muistaa hetkittäin myös nauttia matkasta.

Mukavaa tulevaa Joulunaikaa kaikille!

-Milja-

Seuraava